Heikun keikun kohti loppuvuotta. Tämän täydellisempää joulua en olisi voinut pyytää. Lunta, pakkasta, vaaleanpunaisia horisontteja, unta ja rakkautta. Paljon happea, aivolepoa ja aikaa perheen kanssa. On ihanaa nähdä vanhempiani monen päivän ajan. Parasta on, että lähtö ei häämötä heti siitä hetkestä, kun tupaan astuu.
Taidan olla ikuinen balanssin hakija. Viime vuodet olen raahautunut kohti uutta vuotta viimeisillä voimilla. Oli mukavaa, että tänä vuonna en ollut totaalisen loppu aattona. Tauko ja lyhyt loma tuli kyllä tarpeeseen. Olisi kuitenkin ihanaa joskus tanssahdella kohti vapaita raahautumisen sijaan.
Toivon, että voisin itsekin asua jossain vaiheessa keskellä metsää ja peltoja, jossain missä ei ole katuvaloja, naapureita näkyvissä tai ylimääräistä hälyä. Täällä lumen keskellä kaamosoireiluni helpottaa. Vaikka päivä on lyhyt, on harmaakin päivä valoisa lumen ansiosta.
En usko uhrautumiseen tai viimeisillä voimilla raatamiseen. En pidä vapaata vasta, kun koen ansaitsevani sen. Pidän vapaata, jos haluan. Minulla ongelma taitaa olla enemmän se, että väsyn helposti ja pidän töistäni. En usko siihen, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Se mikä on rankkaa, se vain väsyttää. Siksi on tärkeää kuulostella, mikä on sopivan verran.
Välipäivät ovat hyvä aika myös vuoden läpikäymiseen. Kummallinen 2021. Ei kuitenkaan yhtään yhtä kummallinen kuin 2020. Hyvä vuosi tämäkin, koska kummallinen ei tarkoita huonoa.
Lapset ovat kasvaneet jo teini-ikään. Ihana vaihe, jossa lasten kanssa on kivaa, mutta aikaa itselle on eri tavalla. Olen keskittynyt varsinkin kesän jälkeen omaan hyvinvointiini ja kuuntelemaan rajojani. Olen aloittanut meditoinnin, jota teen päivittäin.
Toivon, että ensi vuosi tuo tullessaan jotain iloista, jotain uutta ja jotain yllättävää. Kaikkea ei tarvitse tietää etukäteen.
